Miten jättihämähäkki päihitetään?

Pelasimme taannoin seikkailun Kultaisen kutojan temppeli, joka löytyy Astraterrasta valmisseikkailuna. Tällä löytöretkellä hahmot päätyivät sumuiselle saarelle rakennetun temppelin raunioihin, jossa sankarit  kohtasivat  jättimäisiä hämähäkkiotuksia. Peliporukan pojat valitsivat välittömästi suoraviivaisimman tavan selvitä näistä iljettävistä karvakoivista. Asemestari veti esiin pistoolinsa ja mekaanikko käynnisti käsisirkkelinsä. Retkikunnan velmua pelannut tyttö puolestaan päätti piiloutua varjoihin seuraamaan mitä tapahtuu.

Ensimmäisenä asemestari avasi tulen kohti jättihämähäkkejä, mutta ne olivat liian nopeita ja vilahtivat vanhojen kirjahyllyjen taakse piiloon. Seuraavaksi mekaanikko päätti leikata yhden hämähäkeistä kahtia käsisirkkelillään, mutta päätyikin sen sijaan leikkaamaan kirjahyllyn polttopuiksi. Sankareiden toimintavuorolla viimeisenä toiminut velmu kimera yllätti yhden hämähäkeistä sivusta ja päätti kutitella sitä.

”Se on koirankokoinen ja ilkeän näköinen hämähäkkiä muistuttava otus, jolla on myrkkyä tihkuvat sapelihampaat. Ja meinaat mennä kutittelemaan sitä?”, kysyin 8-vuotiaalta tytöltä, joka pelasi velmua.

”Kyllä! Yritän kutittaa sitä vatsasta näin…”, tyttö kertoi ja alkoi rapsutella omaa mahaansa samalla tavalla kuin koiria rapsutellaan.

”Se kyllä vaatii rohkeutta tuollainen. Teeppäs kykyheitto käyttäen hahmosi rohkeutta ja saat lisänopan, kun yllätät sen sekä yhden lisänopan hauskasta ideasta”.

”Yhteensä viisi noppaa”, sanoi tyttö laskettuaan kaikki nopat yhteen.

Nopat heitettiin ja hämähäkki teki oman vastaheittonsa yrittäen väistää kutittelevaa velmua. Vikkelä kimera onnistui kuitenkin samaan jättihämähäkin kiinni ja voitti sen kolmella onnistuneella nopalla, joka tarkoitti sitä, että se kellahti selälleen pöristen, kun velmu kutitteli sen karheaa vatsaa.

”Ilmeisesti jättihämähäkit tykkäävät, että niitä kutitetaan vatsasta”, totesin naureskellen.

Vaihtoehtoja verenvuodatukseen

Astraterrassa olemme valinneet sen linjan, ettemme halua pelin keskittyvän vihollisten päihittämiseen pelkän väkivallan avulla. Vaikka Astraterrassa on taisteluita ja varsinkin pojilla ratkaisut tuntuvat olevan varsin suoraviivaisia, kuten yllä olevassa esimerkissä, ei sen kuitenkaan tulisi olla ainoa keino tilanteen ratkaisemiseksi. Hämähäkin vatsan rapsuttelun tulisi olla vähintään yhtä hyvä ratkaisu, kuin otuksen nuijiminen höyrymoukarilla takaisin sinne mistä se tulikin.

Kyseisessä seikkailussa oli myös toinen tilanne, jossa oli mahdollista päihittää pääpahis ilman aseita. Seikkailun loppuhuipennuksena oli taistelu hämähäkkigolemia vastaan. Tarkkaavaiset sankarit kuitenkin onnistuivat huomaamaan hämähäkin vatsassa luukun, jonka mekaanikko arveli olevan golemin paristoluukku. Hyvä idea, joka johti nopeaan ad hoc muutokseen seikkailun kulussa. Tietysti se oli mekaanisen golemin eterium-paristojen luukku! Alunperin se oli luukku konehämähäkin kellopelisydämeen, mutta tarkoitus oli sama kuin pelaajien idealla.

Asemestari päätti pätevimpänä taistelijana pitää hämähäkkigolemin huomion itsessään, kun mekaanikko ja velmu puolestaan livahtivat sen jalkojen lomasta ja avasivat luukun. Asemestarilta alkoi jo loppua keinot pidellä hämähäkki aisoissa ja oli vähällä luovuttaa, kun mekaanikko lopulta onnistui leikkaamaan luukun lukon auki käsisirkkelillään ja irrotti mekaanisen hämähäkkihirvityksen eterium-pariston. Hämähäkkigolemi sammui niille sijoilleen ja sankarit pääsivät kultaisen kutojan temppelistä turvallisesti kotiinsa.

Väkivallattomien tai nokkelien ratkaisujen suosimisen ohella toinen linjan veto on ollut, ettei Astraterrassa lennä veri. Vaikka sankareilla ja pahiksilla voi olla pyssyjä, miekkoja tai teräviä kynsiä ja myrkkyhampaita, ne eivät tapa. Tai on se mahdollista, mutta suositeltavaa vain, jos se on tarinan kannalta hyvin perusteltua. Pelin sisu kuvaa hahmojen taistelutahtoa, tahdonvoimaa, määrätietoisuutta ja neuvokkuutta paineen alla. Kun sisu kuluu loppuun hahmo tai olento on valmis pötkimään pakoon tai antautumaan tai vaipuu voimattomana tajuttomaksi. Ratkaisu on viime kädessä pelinjohtajan, mutta pelaaja voi itse vaikuttaa siihen, miten hänen hahmonsa tilanteessa reagoisi. Esimerkiksi velmu saattaa pötkiä pakoon, mekaanikko antautua ja asemestari taistella urheasti siihen asti, kunnes hänet kolkataan tajuttomaksi. Eräässä mielessä hahmot ovat siis kuolemattomia, mutta käytännössä, jos hahmon sisu loppuu kesken löytöretken, hän pyrkii kotiin suorinta mahdollista reittiä ja on valmis kohtaamaan vaaroja vasta levättyään ja kerättyään rohkeutta jonkin aikaa. Sama pätee ei-pelaaja hahmoihin, kuten erilaisiin otuksiin ja pahiksiin. Pahikset, jotka on kerran päihitetty, eivät uskalla enää toistamiseen uhitella sankareita. Paitsi, jos kyseessä on jonkinlainen arkkivihollinen, joka ilmaantuu sankareiden vaivoiksi yhä uudelleen.

Meidän kokemuksemme on, että valinta suosia erilaisia väkivallattomia ratkaisuja taisteluissa ja muissa vaaratilanteissa sekä veren vuodatuksen poistaminen pelistä ei tee siitä tylsää tai ”nössöä” vaan hauskaa ja luovaa pelaamista.